Käsitteillä leikittelyn on loputtava. Fasismi on aina fasismia.

Ongelmallinen käsitteistö. Uudenlainen fasismi on nousussa Euroopassa. Kyse ei ole vähiten Ruosidemokraateista (SD), joka menestyy maassa, jossa fasismilla ei ole ennen ollut jalansijaa. Tämänhetkisen käsitteillä leikittelyn ja sekaannuksen on loputtava, ja SD:tä on alettava kutsua sen todellisen ideologian mukaan, kirjoittaa historian tutkija ja toimittaja Henrik Arnstad.

sd-nej-tack

Fasismi – syvästi ongelmallinen sana. Me ehkä ymmärrämme sen haukkumasanana, jolla heitellään poliittisia vastustajia. Mutta se on myös nimitys tietynlaiselle poliittiselle ideologialle, joka on tänä päivänä ensimmäistä kertaa omalla voimallaan edustettuna Ruotsin eduskunnassa.

Ruotsidemokraatit keräävät enemmän ja enemmän kannattajia, ja siten Ruotsin on jätettävä taakseen laaja välinpitämättömyys ja tietämättömyys fasismista. Ruotsin – kuten koko Euroopan – pitää kohdata ideologia, joka saattaa hallita 2000-lukua.

Fasistisen ideologian ydin on nationalismi. Kansaan perustuva äärinationalismi, jonka tavoite on pelastaa ”kansakunta” rappeutumiselta ja taantumalta kansallisella uudestisyntymällä.

Tosin, ensin pitää poistaa kansallisen ruumiin syöpäkasvaimet. Hitlerille kysymys oli juutalaisista, ratkaisu jättimäinen ja järjestelmällinen kansanmurha. SD:lle kyse on islamista, joka pitää siivota pois – joskaan ei ehkä kansanmurhalla.

Jos haluamme hahmottaa SD:tä, on tärkeää, että ymmärrämme heidän optimisminsa. Fasismi on tänä päivänä ainoa tulevaisuuteen uskova poliittinen liike. SD kuvailee äänestäjille kauniilla väreillä etnisesti puhdistetun, myyttisen ja uudestisyntyneen kansallismielisen Ruotsin. Vertaa tätä esimerkiksi Sosialidemokraattien pessimistiseen nostalgiaan. Juuri siksi fasismin suosio kasvaa.

Elämme Euroopassa, jossa fasistinen politiikka juhlii voittoja. Ei vähiten SD, joka kasvaa maassa, jossa fasismi on aina ennen ollut heikko. Tätä uutta politiikka kutsutaan kansainvälisessä tutkimuksessa ”uusfasismiksi”, ja se on tulosta intellektuellien työstä, joka käynnistyi Ranskassa vuoden 1968 jälkeen.

Filosofi Alain de Benoistin johdolla Nouvelle Droite -liike (Uusi oikeisto) muotoili fasismin tulevaisuuden. Kyse oli uuden poliittisen tuotemerkin luomisesta Hitlerin, toisen maailmansodan ja Auschwitz-Birkenaun jälkeen. Kamppailu puhtaasta ”biologisesta rodusta” tuomittiin, ei vähiten siksi että tiedemaailma oli hylännyt ruotubiologian epätieteellisenä.

Sen sijaan uusfasistit muotoilivat seuraavat periaatteet:

  • Pluralistinen ja monikulttuurinen yhteiskunta tulee hävittää etnisesti homogeenisen yhteiskunnan tieltä.
  • Länsimainen demokratia – joka pohjautuu yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin ja yksilön vapauteen – tulee korvata demokratialla, joka pohjautuu ”orgaanisen yhteiskunnan” idealle.
  • Modernin ajan maailmankansalaisuus tulee korvata autenttisen kansallisen kulttuurin ylistyksellä.
  • Tulee levittää tunnetta siitä, että Eurooppalaisia kulttuureja uhkaa akuutti vaara, ja että ne on jo melkein tuhottu. Monikulttuurisuus ja monietnisyys kaivavat kuoppaa homogeeniselle kulttuurille ja etnisille identiteeteille Euroopassa.
  • Uusi fasismi on esiteltävä innovatiivisena kolmantena tienä, joka ei ole perinteistä vasemmistolaisuutta eikä oikeistolaisuutta.

Strategisista syistä tuli itse sanaa ”fasismi” välttää. Sitä ei saanut käyttää sen sivumerkitysten takia. Kun Nouvelle Droite laittoi ajatuksensa ensimmäiseksi käytäntöön ranskalaisen Front National (Kansallinen rintama) -puolueen kautta, luotiin normeja, joita vieläkin noudatetaan uusfasistisessa politiikassa. Kaikki viittaukset maailmansotien väliseen fasismiin on kliinisesti poistettu, kuten avoin väkivaltaisuus. Univormut vaihtuivat pukuihin ja kunniamerkit kravatteihin.

Jopa ruotsalainen SD oppi pikkuhiljaa läksynsä, vaikka puolueen putsatun ulkokuoren takaa vieläkin kantautuu tasaisin väliajoin perinteistä biologista rasismia edustavia näkemyksiä.

Ideologisesti fasismi on kuitenkin edelleen fasismia. Rasismi näyttäytyy äärikansallismielisyyden kautta. Kyse on jatkuvasta väittelystä siitä, kenelle annetaan arvo kuulua kansakuntaan ja kuka jätetään sen ulkopuolelle. 1930-luvulla juutalaiset sisällytettiin tai jätettiin kansan ulkopuolelle vaihtelevasti ja irrationalistisesti. Parhaana esimerkkinä Mussolinin Italia.

Aiemmin SD oli selkeän antisemiittinen ja puoluejohtajat puhuivat ”juutalaissioista”. Nykyään SD sisällyttää juutalaiset ”kansakuntaan”, mutta kanta voi muuttua taas huomenna.

Uusfasistit SD:n sisällä eivät halua lopettaa parlamentaarista demokratiaa, toisin kuin esimerkiksi Hitler. Sen sijaan tulisi enemmistön tyrannian hallita, mikä demokraattisen päätöksenteon kautta sortaisi alistettuja vähemmistöjä. Uusfasismi ei siis suoranaisesti uhkaa parlamentaarista järjestelmää, vaan perustavanlaatuista näkemystä tasa-arvosta liberaalissa demokratiassa.

Miten perinteisten puolueiden sitten tulisi kohdata SD ja uusfasismi? Tarkoitan, että voimme oikeasti oppia historiasta.

  1. Ei koskaan yhteistyötä. Ruotsalaiset poliitikot ovat toimineet oikein, kun eivät ole koskaan tehneet yhteistyötä SD:n kanssa. Sillä sekunnilla kun erityisesti perinteinen oikeisto liittoutuu uusfasistien kanssa vasemmistoa vastaan, saa fasismi kaikki suurimmat voittonsa. Juuri sillä tavalla sekä Hitler ja Mussolini nousivat valtaan.
  2. Ei poliittista vuotoa. Silloin tällöin kuulee vaatimuksia ”debatin käymisestä” uusfasistien kanssa. Se tarkoittaa SD:n kysymyksenasettelun hyväksymistä. Se on hengenvaarallinen tie. Kun Saksa hyväksyi Hitlerin ajatuksen ”juutalaiskysymyksestä” se tarkoitti NSDAP:n voittokulkua, ei kritiikkiä. Kun juutalaisista puhuttiin yhteiskunnallisena ongelmana sen sijaan, että heistä olisi puhuttu realistisesti yhteiskunnan resurssina, päädyttiin katastrofaaliselle kurssille.
  3. Uskallus käyttää oikeaa sanastoa. Yksimielisyys kansainvälisessä fasismin tutkimuksessa on sataprosenttinen: uudet eurooppalaiset puolueet ovat fasistisia. Nykyisen käsitteillä leikittelyn ja hämmentämisen on loputtava. On aika alkaa kutsua SD:tä sen oikealla nimellä julkisessa keskustelussa.

Viimeinen kohta on vaikein. Länsimaille on kivuliasta, ahdistavaa ja traumaattista myöntää fasismin nousseen uudestaan. Sitä suuremmalla syyllä se on tärkeää. Koko ruotsalaisen poliittisen kirjon on mietittävä asiaa. Porvarillisella rintamalla ja punavihreillä on uusi päävihollinen. Kyse ei ole oikeiston tai vasemmiston voittamisesta. SD:n puoluesihteeri Björn Söder puhuu tänään yli 50% kannatuksen tavoittelemisesta.

Fasismi ei jaa valtaa. Fasismi haluaa kaiken vallan itselleen. Fasismia on aina vähätelty, vaikka fasismia ei tulisi koskaan vähätellä.

Olemme astuneet uudelle fasismin aikakaudelle, mutta meillä on historian opetukset tukenamme. Kunhan uskallamme katsoa mustaruskeaa ideologiaa suoraan kasvoihin, toista kertaa historiassa.

 

Henrik Arnstad, historian tutkija ja toimittaja.
Artikkelin kirjoittaja on tutkinut viisi vuotta fasismin ideologiaa modernin kansainvälisen tutkimuksen kautta. Keväällä 2013 yksi Ruotsin isoimmista kustantamoista Norstedts julkaisi Arnstadtin kirjoittaman kirjan ”Älskade fascism: De svartbruna rörelsernas ideologi och historia” (Rakastettu fasismi: Mustaruskeiden liikkeiden ideologia ja historia).
Artikkeli on aluperin ilmestynyt 2012-11-15 Dagens nyheterin sivuilla.